MADE: LATIFAH

(In this poem I have utilized some advises of my Master’s thesis special adviser Larry Smith who had served in the Vietnam war and twice fallen on a helicopter in the jungles of Vietnam. Especially his death process teachings were quite helpful as I am illustrating the curve of death in my poem. Actually he was teaching these, when the target Finnish company was going through some tough layoffs in Atlanta in 1991 during one recession of the U.S.A.)

by

DI Markku J. Saarelainen
Jumalan Mies

It was the life, the old life, they are remembering,
that old life, when everything was well, before any worries,
worries that brought still the moment of hope for remaining in the life,
but no – and still no, everything collapsed instantly without leaving any hope left,
the old life is gone never returning back, everything is lost here in our depression,
the depression that brings those losses of our lives and our souls,
lasting to the moment of us seeing some light, some hope of the new life.
But when shall the light come, does it ever come? -
guiding us to the new life in the new world.
As in the process of death so also in the process of the economical downturn,
we are just transferring our souls from our old lives to our new lives, hopefully without any damage,
but until the recovery starts somewhere, we are still traveling on the downward path,
not really knowing, what the future shall be, where shall we be going,
until the light, a little sign of hope comes, we and our souls are lost,
until it comes, we shall just be dreaming without the bright future,
waiting this our hope to rise again, hopefully without collapsing again.

Ja mielestäni sillä, anteeksi vain, on väliä, onko runo julkaistu aikaisemmin, vaikka sitä olisikin muunneltu.

En osallistunut itse kisaan, mutta lukiessani muita runoja, löysin sieltä mielestäni paljon koskettavimpia runoja kuin tämä runo, josta mieleen jää vain kastemato ja raparperin reisi. . . Olisin toivonut, että voittajarunon olisi kirjoittanut joku, joka olisi siihen nähnyt oikeasti vaivaa. *huokaus*

Mutta loppujen lopuksi runot ovat makuasioista.

Katse kuin jää,
ei,tää ei tähän jää.

Poikaa tytön katse hämmentää,
miettii miten pystyy tunteensa myrkyttää.
Mut pikkuhiljaa tytön katse lasittuu,
ei kestä jää vaan paineen alla murtuu.

Poika yrittää tyttöä lohduttaa,
mut onnistuu vain enemmän satuttaa.

Tyttö hiljenee,
mut sydän murenee.

Vain pieni osa sielusta on särkymätön,
mut eihän senkään kesto oo loputon.

En oo mitään ilman sua,
siltä musta tuntuu.
Mut se on harhaa.

Mä vain yritän liikaa
tätä selvittää.

Jos saisin toiveen
toivoisin hänet,
en sinua

Olen siis pahoillani,
kaikesta.